Täältä löydät ajankohtaisia mahdollisuuksia itsereflektioon, näkökulmanvaihtoon ja varhaiskasvatusta koskevan tiedon lisäämiseen.
17.9.2026
Lepohetki ja lapsen etu
Lapsi tarvitsee lepoa. Kyllä.
Lapsi tarvitsee joka päivä lepohetken, jossa maataan sängyssä hiljaa paikallaan tunti. Ei.
Lapsi oppii rauhoittumaan, kun hänelle vain tarpeeksi monta kertaa päivässä sanoo, että pitää rauhoittua ja olla hiljaa. Ei.
Lepohetken voi toteuttaa myös muualla kuin nukkarissa ja sängyssä. Kyllä.
Lepohetkiä perustellaan usein sillä, että lapset tarvitsevat lepoa ja rauhoittumista. Ja se onkin ihan hyvä perustelu. Varhaiskasvatuksen toiminnan lähtökohtana tulee olla lapsen tarpeet ja lapsen etu. Niihin kuuluu varmasti päivän aikana sellainen hetki, jossa rauhoitutaan, kuunnellaan vaikka satua ja tasataan vähän kierroksia.
Mutta lepohetkeä tai varsinkaan sen pituutta ei voi perustella palavereilla, tauoilla tai siivouksella. Emme missään nimessä vähättele niiden tarpeellisuutta, mutta tiedämme myös, että on mahdollista järjestää palaverit ja muut käytännön asiat niin, että samalla voidaan toteuttaa lasten tarpeiden mukainen lepohetki.
Kyllä, lapsi tarvitsee lepoa. Mutta meistä aika moni on varmasti ollut todistamassa tilannetta, jossa ne viisivuotiaat ”lepäävät” nukkarissa. Jos lepohetki on sitä, että lapsia joudutaan jatkuvasti komentamaan olemaan hiljaa tai se viisivuotias, joka ei koskaan nukahda päiväunille, viettää tunnin paikallaan sängyssä, ei enää puhuta lapsen tarpeesta. Eikä lapsen edusta.
Lepohetki voi olla viisivuotiaallekin yksi päivän parhaista hetkistä, jos siihen ei siihen liity pakkoa. Jos rauhoittumista ja lepäämistä on harjoiteltu yhdessä, ja ennen kaikkea tilanteesta on pyritty tekemään lapsille mukava. Ja toki on myös niitä lapsia, joiden kanssa rauhoittumista pitää harjoitella aikuisen tuella. Sekin kuuluu asiaan.
Joskus päiväunia perustellaan sillä, että lapsi on selvästi väsynyt ja tarvitsee unet. Moni vanhempi kuitenkin sanoo, että pitkät päiväunet päiväkodissa näkyvät kotona iltojen venymisenä, vaikka tutut iltarutiinit olisivat kunnossa. Ja jossain vaiheessa lapsen kehitystä tulee väistämättä se hetki, jolloin päiväunia ei oikeastaan enää tarvittaisi, mutta täysin ilmankaan ei vielä jakseta. Se voi olla haastava vaihe niin kotona kuin päiväkodissakin.
Tämä on aihe, joka herättää paljon keskustelua ja tunteita. Niin vanhemmissa kuin varhaiskasvatuksen työntekijöissäkin. Tämänkin asian kohdalla kaikista tärkein kysymys kuitenkin on se, ovatko lepohetket aidosti lasten tarpeista lähteviä? Koska kaikessa varhaiskasvatuksen toiminnassa lähtökohtana tulee olla lapsen etu ja tarpeet. Ja jos rehellisen tarkastelun jälkeen tullaan siihen tulokseen, että näin ei ole, mitä mahdollisuuksia olisi muuttaa käytäntöjä?
Tämä nyt ihan vaan muistutuksena, jos jossain vielä on jostain syystä sellainen käytäntö, että kaikki lapset iästä riippumatta laitetaan nukkariin ja ajatellaan, että se auttaa lapsia jaksamaan ja oppimaan ja voimaan hyvin.
7.8.2026
”Sen lisäksi, että ylenmääräinen murehtiminen tekee elämästä kuormittavaa, se ei pidä meitä oikeasti turvassa. Se ei estä asioita tapahtumasta ja yleensä noin 90 % niistä ”mitä jos” -skenaarioista ei toteudu.”
Miltä tuntuisi aloittaa arki loman jälkeen ilman murehtimista? Ei, en mää pysty, sinä sanot. Mää vaan oon aina ollu tämmönen, että huolehdin kaikesta ja kaikista. Mää oon luonteeltani tämmönen, ei sille voi mitään. Ja minä sanon, että se ei ole totta. Se voi kyllä olla totta, että sinä olet aina murehtinut ja miettinyt etukäteen, että onko kaikista asioista nyt varmasti huolehdittu ja mitä jos sataakin vettä tai joku on pois. Mutta se ei ole totta, että sinun on pakko olla sellainen. Vaikka se on osa sinun identiteettiäsi, sen ei tarvitse olla muuttumaton osa sinua. Jos et sitten jostain syystä kovasti halua olla murehtija. Tässä tekstissä murehtiminen on vain yksi esimerkki asioista, jotka saavat elämän tuntumaan raskaalta ja joihin voi mahdollisesti haluta muutosta.
Jos sinä siis haluat olla murehtimatta (tai tekemättä mitä tahansa muuta asiaa, mikä ei palvele sinua enää) niin sinä voit päättää toimia toisin. Kasvaa vähän siinä asiassa. Sinä voit päättää, että minä haluan olla ihminen, joka suhtautuu elämään uteliaasti ja elää päivän kerrallaan. Ei se helppoa välttämättä ole, jos on vuosikymmeniä identifioitunut ihmiseksi, joka pitää langat käsissä – omat ja muiden – ja vie vielä mennessään ja tuo tullessaan. Mahdollista se kuitenkin on.
Vaikka sinusta tuntuu, että sinä olet tietynlainen ja niin vaan on, niin kaikki, mitä me ollaan opittu, voidaan oppia pois. Murehtimisessakin on kyse opitusta toimintatavasta, ei geeneihin kirjoitetusta ominaisuudesta. Murehtiminen on hermoston tapa suojella meitä uhkilta ja vaaroilta. Me olemme jostain syystä oppineet, että maailma on uhkaava paikka – ja siihenkin on syynsä. Se, että kantaa harteillaan omien lisäksi kaikkien muiden huolet ja ottaa huomioon kaikki mahdolliset uhkatilanteet, ei ole vika. Se on tapa yrittää pitää meidät ja läheiset ihmiset turvassa. Se kertoo usein esimerkiksi empatiasta ja hyvästä mielikuvituksesta.
Sen lisäksi, että ylenmääräinen murehtiminen tekee elämästä kuormittavaa, se ei pidä meitä oikeasti turvassa. Se ei estä asioita tapahtumasta ja yleensä noin 90 % niistä ”mitä jos” -skenaarioista ei toteudu. Hermoston kuitenkin reagoi oppimallaan tavalla tietoisen ajattelun ohi. Turvan ja lepotilan opetteleminen on onneksi mahdollista. Aluksi pitää tiedostaa ja haluta kasvaa vähän eri suuntaan. Sen jälkeen pitää alkaa toimia sen päätöksen suuntaisesti. Vaikkapa, kun huomaa ajattelevansa, että ”apua, mitä jos huomenna…”, voi pysäyttää itsensä lempeästi ja sanoa, että ”tämä ajatus ei auta minua nyt, minä voin antaa tämän ajatuksen mennä”. Ei auta välttämättä ensimmäisellä kerralla, eikä ehkä vielä toisellakaan. Ja mitä syvemmällä jonkin toimintatavan tai selviytymiskeinon juuret ovat, sitä enemmän se vaatii tietoista työtä oman kehon ja hermoston kanssa. Hälytystilassa oleva hermosto kokee kaikenlaisen muutoksen uhkana ja vetää sinua tiedostamatta takaisin siihen vanhaan ja tuttuun eli hermoston näkökulmasta turvalliseen.
Jos vieläkin ajattelet, että varmaan joku pystyy alkaa ajatella ja toimia toisin, mutta en minä, niin minäpä kerron yhden tositarinan. Minulla on tuttava, “Kerttu”. Hän on kuvannut entistä itseään muun muassa “hahmoksi, jolla on suriseva pää ja haamumainen vartalo”. Hän on 77 vuotias. Hän on aika monta vuotta kerennyt olla huolehtija, miellyttäjä, murehtija, kontrolloija ja suorittaja. Nyt Kerttu on päättänyt alkaa nauttia elämästään, tavoitella iloa, tyytyväisyyttä ja vapautta. Kerttu on lopettanut miellyttämisen, kontrolloinnin (omansa ja muiden), tehokkuusajattelun (vie mennessäs ja tuo tullessas) ja alkanut tuntemaan erilaisia tunteita. Hän on alkanut nauttia hitaista aamuista, naisena olemisesta, piirtämisestä ja kävelyistä. Ja minä olen nähnyt tämän muutoksen, niin tiedän, että se on totta ja mahdollista.
Ole siis kuin Kerttu ja ala tehdä toisin. Koska jos meissä kaikissa olisi vähän Kerttua, me tehtäisiin yhdessä vieläkin parempaa varhaiskasvatusta ja maailmaa ❤️
20.7.2026
”Nyt tulee hetki, jolloin kannattaa vähän himmata ja suistaa omia ajatusautomaatioita raiteiltaan. MITÄ ne vahvuudet oikeastaan on?”
Varhaiskasvatusikäisen lapsen tärkein kehitystehtävä on muodostaa käsitys omasta itsestään. Olennaista tässä on minäkuvan kehittyminen, omien vahvuuksien ja kiinnostuksen kohteiden tunnistaminen sekä vuorovaikutus- kaveri- ja tunnetaitojen vahvistuminen.
Lapsen vahvuuksien näkyväksi tekeminen vahvistaa osaltaan lapsen minäkuvaa ja se on myös vasun perusteisiin kirjattu velvoite: vasua laatiessa tulee huomioida lapsen vahvuudet.
Nyt tulee hetki, jolloin kannattaa vähän himmata ja suistaa omia ajatusautomaatioita raiteiltaan. Mitä ne vahvuudet oikeastaan on?
Perinteisesti ajattelemme usein vahvuutena esimerkiksi kyvyn keskittyä (eli olla paikallaan ja hiljaa) sekä hyvät kaveritaidot (eli esimerkiksi joustavuus). Mutta voisiko vahvuudeksi ajatella myös uteliaisuuden (asioiden tutkimisen ja kyselyn), määrätietoisuuden (saattaa ilmetä joustamattomuutena) tai jonkun muun sellaisen piirteen, mikä ei mahdu siihen kiltin ja helpon lapsen raamiin?